Olen kasvanut ja elänyt lähes koko ikäni kaupungissa. Lähiö, missä kasvoin 1970–80-luvulla, oli rakennettu hyvin väljästi. Kerrostaloja ympäröivät vanhat, jykevät mäntymetsät muodostivat oivan kasvualustan meille kymmenille lähiökakaroille, joiden vanhemmat paahtoivat palkkatöissä. Taisimme olla ensimmäinen sukupolvi, joiden molemmat vanhemmat kävivät pääsääntöisesti kodin ulkopuolella töissä. Meitä kutsuttiinkin avainkaulalapsiksi.
Avainkaulalasten kotiavain oli sidottu kaulassa roikkuvaan nauhaan, jotta avain ei hukkuisi leikkien tiimellyksessä. Ja avainta tarvittiin, koska vanhemmat olivat töissä eikä kukaan tullut avaamaan. Emme pitäneet sitä mitenkään kummallisena. Se oli ajan tapa. Ja mikäs meillä oli hätänä; turvaa meillä oli toinen toisistamme ja väliin jonkun äiti tai isä oli lähettyvillä, jos oikein kunnon hätä olisi iskenyt.
Kaupungissakin metsä ympärillä
Kuten kerroin, metsä ympäröi meitä. Heti pihapiirissä kasvoi vanhoja jykeviä mäntyjä, joiden oksilla vilisi oravia. Kerrostalokompleksien välissä oli pikkumetsä eli ”pikkuski”, joka oli talon ala-asteikäisten leikkimaa. Vähän vanhemmat uskaltautuivat isoon metsään, johon saattoi jopa eksyä. Taisivatpa rohkeimmat ja hurjimmat lintsata muutaman kerran koulusta ja viettää koko päivän isossa metsässä seikkaillen. Isossa metsässä oli iso kivi, jonne tehtiin treffejä kavereitten kanssa, kun haluttiin olla rauhassa aikuisten katseilta.
Nuo ikävuodet viidestä aina murrosikään olivat siis tiiviisti sidoksissa metsäympäristöön. Vasta nyt, vuosikymmenten jälkeen, olen usein pysähtynyt miettimään sen merkitystä silloiselle elämälleni. Metsä oli itsestään selvyys, joka nykyään kuuluu erottamattomasti lapsuuteni ja nuoruuteni muistikuviin ja muistoihin. Me tuon ajan lapset kipuilimme omat kasvukipumme kuten jokainen sukupolvi tekee, mutta meillä oli tuo eheyttävä ympäristö.
Luonnonvoima oli läsnä koko ajan ja kaikkialla. Siellä saimme purkaa surumme, vihamme ja ilomme ilman, että kukaan tuli komentamaan meitä hiljaiseksi. Metsä toi sopivasti jännitystä, mutta oli tarpeeksi tuttu ja turvallinen, ettei se pelottanut. Loppukesän metsäretkillä ei tarvittu eväitä, kun mättäät pursusivat mustikoita ja puolukoita ja villivadelmia kasvoi ojien penkereellä. Luonto oli meille kaikki. Muttemme me sitä silloin niin ajatelleet.
Huteja, itsensä etsimistä ja löytämistä
Nuoruusvuosien jälkeen asuin varhaisaikuisuuteni kaupungissa. Se oli ajanjakso, jolloin olin kauimpana metsästä. Opiskelin, tein töitä ja hain paikkaani elämässä. Oikeastaan olen asunut kaupunkimaisessa ympäristössä yli puolet elämästäni. Ensimmäinen ammattini oli hutilaukaus, ja muutaman onnekkaan sattuman kautta löysin itseni kolmekymppisenä opiskelemasta metsäalaa. Siellä löysin luonnon uudelleen. Kasvien ja eläinten lajituntemus, metsänhoito, monimuotoisuus ja metsien monikäyttö kiinnostivat, mutta vielä oli monta mutkaa matkassa, ennen kuin pääsin perille sinne missä olen nyt.
Valmistuttuani työskentelin lähes 20 vuotta erilaisissa kehittämisprojekteissa. Osa niistä sivusi myös Green Care -toimintaa, vaikkei sitä termiä silloin vielä tunnettu. Osallistuin mm. vuosien ajan metsäsertifiointitoimintaan, jossa vastuualueenani oli lasten ja nuorten luontosuhteen edistäminen. Erään projektin aikana sain suunniteltavakseni innovatiivisen metsäseminaarin. Tilanne oli herkullinen, sillä organisaatio, jossa työskentelin, oli hyvin perinteinen metsäalan toimija, jossa metsien arvo mitattiin kuutioissa ja euroissa.
Suunnittelin ja toteutin seminaarin, jossa metsien merkitystä tarkasteltiin niiden fyysisten, psyykkisten ja henkisten näkökulmien kautta. Puhujina kuultiin mm. metsien terveyshyötyjä tutkivaa asiantuntijaa, työterveysasiantuntijoita, ammattivalmentajaa sekä metsätoimijaa, jonka uutena tuotteena oli metsäkellintä. Metsäkellintä on metsänhoitaja Mirja Nylanderin kehittämä metsälääketieteellinen menetelmä, josta voit lukea lisää täältä. Seminaari itsessään ei ollut yleisömenestys, mutta minulle se oli alku jollekin uudelle. Vihdoin tuntui siltä, että oli oikealla polulla.
Takaisin metsään
Vielä kului toistakymmentä vuotta, että oltiin tässä missä nyt olen. Luontoon perustuvasta liiketoiminnasta on tullut katu-uskottavaa. Media pursuaa metsien terveysvaikutuksia kuvaavia artikkeleita, ja aiheeseen liittyvää tutkimusta tehdään runsaasti. Ja hyvä niin. Tutkimusta tarvitaan, jotta eurot alkavat liikkua ja sen myötä yhä useampi luontovaikutuksista hyötyvä ihminen pääsee niihin osalliseksi. Kaiken edellä kuvatun luontokokemuksen, oppimisen, tuumailun ja yhteenvedon tuloksena Naturestin ensimmäinen sivu on kirjoitettu. Me hengitämme metsää!
Kirjoittaja Rita Porkka on Naturestin perustaja, metsäpedagogi, joogaohjaaja ja viittä vaille valmis ympäristökasvattaja. Innostuva ja innostava luontoihminen, jolle yhteistyö eri ammattilaisten kanssa on sydämen asia